Onko tässä kaikki? – Kun tuttu maailma alkaa tuntua liian pieneltä

Tunne, jota ei voi selittää

Ehkä sinäkin olet joskus pysähtynyt keskellä kiireistä päivää ja huomannut pienen kaiun sisälläsi — aivan kuin jokin näkymätön, mutta tuttu olisi kuiskannut: ”Tässäkö tämä oli?” Kaikki on ulkoisesti ehkä ihan hyvin. Työ, koti, ihmissuhteet — ei oikeastaan mitään valitettavaa tai vikaa. Ja silti jokin tuntuu puuttuvan. Ei mitään dramaattista tai selkeästi osoitettavaa, vaan hienovarainen tunne, että elämä voisi olla enemmän. Syvempää. Aidompaa. Todempaa.

Tätä tunnetta ei välttämättä voi heti pukea sanoiksi. Se ei ole diagnoosi eikä kriisi, vaan hiljainen kutina, joka kysyy: ”Elänkö todella niin kuin haluan? Vai roolissa, jota en koskaan täysin valinnut?”

Tämän blogin ydin on sinulle, joka tunnet tuon kutinan. Ehkä olet jo löytänyt sille nimen, ehkä et vielä. Mutta tunnet sen, ja se riittää. Tämä matka ei ole opetus eikä ohjelma, vaan yhteinen tutkimusretki kysymysten äärelle, jotka saattavat muuttaa koko elämän suunnan.

Erillisyys – tarina, joka meille kerrottiin

Kuvitellaan hetki nelivuotiasta lasta nimeltä Leo. Leo juoksee paljain jaloin metsässä, tutkii muurahaisia kivellä ja puhuu niille kuin vanhoille ystävilleen. Hän ei vielä ajattele olevansa "eri" kuin puu, kivi tai muurahainen. Hän vain on. Täysin läsnä. Täysin yhteydessä.

Mutta kun Leo kasvaa, hän alkaa kuulla uusia tarinoita: “Sinun pitää olla paras.” “Sinun pitää pärjätä yksin.” “Maailma ei pyöri sinun ympärilläsi.” Yhä uudestaan hänelle kerrotaan, että hän on erillinen yksilö, että elämä on kilpailua, ja että jokaisen on huolehdittava vain omasta pärjäämisestään. Hän oppii erillisyyden kieltä: minä – sinä, hyvä – huono, vahva – heikko, minä – muut.

Meistä suurin osa kasvaa tähän samaan tarinaan. Ja se toimii niin kauan kuin uskomme siihen. Mutta jossain vaiheessa jokin alkaa kiristää: miksi olen niin yksin? Miksi kaikki tuntuu kilpajuoksulta? Miksi en tunne kuuluvani mihinkään, vaikka ympärilläni on ihmisiä?

Tuo tunne voi olla ensimmäinen merkki siitä, että erillisyyden tarina ei enää kanna. Että vanha ajatus “minä vastaan maailma” ei enää tunnu aidolta. Ja ehkä silloin jostain syvältä nousee kysymys: Entä jos en olekaan erillinen? Entä jos olemme kaikki osa samaa?

Ykseys – ei teoria, vaan tunne

Ykseys ei ole pelkkä ajatus siitä, että “me kaikki olemme yhtä”. Se on kokemus, joka voi ilmetä mitä arkisimmalla hetkellä.

Kuvittele tilanne: olet bussissa, väsynyt työpäivän jälkeen. Sataa vettä, kengät ovat märät. Edessäsi istuu vanha nainen, joka pudottaa kauppakassinsa — omenat pyörivät pitkin käytävää. Ilman sen kummempaa ajattelua kumarrut ja autat keräämään ne. Hän katsoo sinua silmiin ja hymyilee. Ja jostain syystä, juuri siinä hetkessä, tunnet jotain suurta. Pientä, mutta suurta. Sitä ei voi selittää. Se ei ole sankaruutta, se ei ole velvollisuus. Se on hetki, jossa ei ole “sinä ja minä” – on vain yksi yhteinen liike, yksi hetki, jossa rajat sulavat.

Tätä voisi kutsua ykseyden kokemukseksi. Se ei tarvitse sanoja, teorioita tai uskontoa. Se on tunnetta, joka syntyy, kun yhteys voittaa erillisyyden. Kun toisen ilo tuntuu myös sinun iloltasi. Kun toisen suru koskettaa sinua, vaikka ette tunne toisianne. Kun autat, et siksi että "pitäisi", vaan koska se tuntuu luontevalta – yhtä luontevalta kuin hengittäminen.

Ykseyden kokemus ei tarkoita sitä, että olisit vähemmän itsesi. Päinvastoin. Se tekee sinusta enemmän sitä, kuka todella olet.

Palveleminen – kumpi edellä, minä vai muut?

Kun alkaa oivaltaa, että erillisyys on vain yksi tarina – ei koko totuus – muuttuu myös käsitys palvelemisesta. Meille opetetaan usein, että on olemassa kaksi vaihtoehtoa: joko ajattelet vain itseäsi, olet itsekäs tai pyhität elämäsi muita varten. Mutta entä jos se ei ole joko-tai?

Mennään hetkeksi elämään Antin tarinaan. Antti on yrittäjä, joka on rakentanut firmaa vuosia. Hän on tehnyt pitkää päivää, ollut tehokas, suorittanut. Hän haluaa menestyä ja olla esimerkki lapsilleen. Mutta viime vuosina hän on alkanut tuntea olonsa tyhjemmäksi, vaikka tulot kasvavat. Hän huomaa ajattelevansa yhä useammin: Onko tässä kaikki?

Antti käy eräällä luennolla, jossa puhuja sanoo: “Palveleminen ei ole uhrautumista. Se on jakamista siitä, mikä sinussa on parasta.” Tämä lause pysäyttää hänet. Antti alkaa miettiä: entä jos hänen lahjansa – järjestelmällisyys, organisointikyky, johtaminen – voisivat olla hyödyksi myös muille? Ei siksi, että hänen täytyy pelastaa maailma, vaan siksi että se tuntuu hyvältä. Omasta yltäkylläisyydestään käsin, ei tyhjyydestä.

Kun ihminen tunnistaa oman arvonsa ja voimansa, itsensä palveleminen ei ole itsekkyyttä – se on perustaa. Vasta kun kannat huolta itsestäsi, sinulla on jotain annettavaa muillekin. Ja kun annat, jotain liikahtaa sisällä: ei velvollisuudesta, vaan vapaudesta.

Puutteen harha – mitä pelkäämme menettävämme?

Puutteen kokemus ei ole aina ulkoista. Usein se on sisäistä. Se on tunne, että jokin puuttuu minusta itsestäni.

Puutetta ei aina tunnista rahatilanteesta tai olosuhteista. Se voi olla menestyvän ihmisen jatkuva riittämättömyyden tunne. Se voi olla tunne, että ei uskalla puhua ääneen ajatuksiaan, koska “en minä tiedä tarpeeksi”. Se voi olla kaipuuta läheisyyteen, jota ei uskalleta tunnustaa edes itselle, koska sydän on kerran särjetty ja vieläkin pelottaa.

Laura on kolmekymppinen nainen, joka elää turvallista, mutta tukahtunutta arkea. Hän on hyvä työssään, pitää huolta perheestään ja toimii kuten "pitää". Mutta jokin hänen sisällään huutaa hiljaa: onko tässä kaikki? Hän muistaa, miten nuorena unelmoi kirjoittavansa kirjan. Mutta elämä vei toisaalle – kuten niin monella meistä. Hän ei enää edes yritä, koska ei ole aikaa, ei energiaa, ei kykyä.

Laura elää puutteen tarinaa. Ei siksi, että hän olisi heikko tai kyvytön, vaan siksi että hän uskoo niin. Ja tämä usko on kuin näkymätön häkki: se pitää hänet paikallaan, vaikka ovi on koko ajan auki.

Puutteen tila pitää meidät selviytymismoodissa, jossa omasta voimasta, luovuudesta tai yhteydestä ei voi syntyä mitään kestävää. Siinä tilassa “itsensä palveleminen” tuntuu syyllisyydeltä ja “muiden palveleminen” uhraukselta. Molemmat ovat silloin taakkoja – eivät lahjoja.

Mutta mitä jos puutetta ei tarvitsisi poistaa väkisin? Mitä jos sen voisi kohdata ja nähdä sen taakse? Vasta silloin alkaa näkyä: yltäkylläisyys ei ole sitä, että kaikki on täydellisesti – se on luottamusta siihen, että kaikki on mahdollista.

Valinnan hetki – kuka minä olen, kun en toista vanhaa tarinaa?

Jossain kohtaa jokainen meistä kohtaa hetken, jossa nykyinen tarina ei enää kanna. Se voi olla kriisi. Uupumus. Odottamaton oivallus. Tai vain hiljainen tunne, että tämä ei enää tunnu omalta.

Silloin ei ole kyse siitä, että jotain olisi vialla. Vaan siitä, että olet valmis näkemään enemmän. Et ehkä tiedä vielä mitä — mutta sydän on jo liikkeessä.

Herääminen ei ole suoritus. Se ei ole valmis tila, johon saavutaan, vaan prosessi, jossa aletaan nähdä vanhojen uskomusten ja pelkojen läpi. Siinä ei ole kyse siitä, että pitäisi tulla joksikin muuksi, vaan muistaa kuka oikeasti on.

Nämä kysymykset jäävät meistä jokaiselle:

Valitsenko tänään erillisyyden vai yhteyden?

Pohjaanko päätökseni puutteeseen vai luottamukseen?

Toistanko vanhaa selviytymisen tarinaa – vai astunko omaan voimaani ja alan elää siitä käsin?

Ei tarvitse tietää vastauksia. Riittää, että uskaltaa katsoa.

Ehkä juuri siinä alkaa vapaus.

Jos tämä teksti kosketti, seuraavassa osassa menemme syvemmälle kysymykseen ”Itsensä palveleminen vai muiden palveleminen?” — ja puramme harhan siitä, että nämä olisivat toistensa vastakohtia.

Pieni kysymys tänään:

Missä kohtaa huomaat ajattelevasi, ettei jokin ole sinulle mahdollista?

Ja mitä tapahtuisi, jos et uskoisikaan siihen?

Jaa teksti Facebookissa: