Minun kehoni, minun tarinani

Kuvasarja syntyi halusta nähdä keho ei ulkopuolisten katseiden kohteena, vaan omana pyhänä kotina – elävänä, hengittävänä, muuttuvana ja kauniina sellaisenaan.

Neljä naista – neljä tarinaa. Heidän sanansa ja kuvansa muodostavat kokonaisuuden, joka kutsuu myös katsojan pysähtymään itsensä äärelle.

"Minun kehoni, minun taisteluni"

"Kun lähdimme Kiovasta, minulla oli vain lapseni, matkalaukku ja tämä keho. Tämä sama keho kantoi minua kellareihin, raja-asemille ja lopulta tänne – turvaan.

Tämä keho on nähnyt räjähdyksiä, se on kantanut pelkoa, ruokkinut elämää ja herännyt öisin painajaisiin. Ja silti se hengittää. Silti se rakastaa.

Minun vatsassani on arpia – elämästä, ei häpeästä. Minun rintani eivät ole enää pyöreät, mutta ne ovat antaneet ruokaa. Jokainen viiva, jokainen löystyvä iho, jokainen kohta minussa – kertoo tarinan, jota en enää häpeä.

Tämä keho ei ole rikki. Se on koti, joka seisoo vielä."

Oksana, ukrainalaistaustainen äiti, nyt Suomessa turvassa.

"I Choose Me"

Minut kasvatettiin vaikenemaan. Hyvä tyttö oli kuuliainen, siisti, näkymätön. Opin nopeasti, ettei tunteita kannata näyttää eikä omaa polkua etsiä, koska kaikki oli jo päätetty puolestani.

Mutta hiljaisuuden alla minussa eli tuli.

Kapinani alkoi salaa – pienin asioin. Hiustenväri. Sanojen sävyt. Lopulta tatuoin ensimmäisen lauseen rintakehääni: ‘I choose me.’ Jokainen musteella piirretty raja ihollani kertoo tarinan siitä, kuka minä olen, ei siitä, kuka minun olisi pitänyt olla.

Kun katson itseäni nyt, näen naisen, joka valitsi itsensä, uskalsi särkyä ja kasvaa ehjäksi omilla ehdoillaan.

Mei, 25-vuotias nainen konservatiivisesta perheestä.

"Katson sinua – ja näen meidät"

Synnyin saviselle pellolle kevättalvella vuonna 1948. Muistan vieläkin, miltä lehmän kylki tuntui otsaa vasten, kun olin pieni. Meitä ei ollut monta, mutta työtä oli loputtomasti. Siitä jäi käsiin voimaa, joka ei pelkää tyhjää.

Kun sanoin, että haluan lukea lakia, joku nauroi. Joku sanoi, että mitäs sinä sinne, tyttö maatilalta. Mutta minä menin. Ja minusta tuli tuomari. Ei kovuuden takia – vaan oikeuden, ihmisyyden ja kohtuuden tähden.

Katson sinua nyt kameran kautta. En haastavasti, en ylhäältä, vaan ihmisenä ihmiselle. Olen kantanut monen tuskan tarinat. Minun ihoni ei ole sileä, mutta se on elänyt – ja elänyt todeksi sen, mitä oikeus merkitsee.

Kun katson itseäni nyt, en mieti menetyksiä, ryppyjä tai vuosia. Mietin: kuinka hienoa, että sain elää tämän kaiken. Tämä keho on ollut uskollinen minulle. Ja nyt minä olen uskollinen sille.

Aino, eläkkeellä oleva tuomari, syntynyt sodan jälkeen maatilalle.

"Tässä olen – kokonainen"

Joskus luulin, että pitää olla pienempi, hiljaisempi, siistimpi. Että iho pitää peittää, että vatsaa pitää vetää sisään, että reidet eivät saa koskettaa toisiaan.

Sitten opin, että minä olen kaunis silloin, kun lakkaan yrittämästä miellyttää. Kun näytän ihoni, en tee sitä sinun takiasi – teen sen siksi, että en enää häpeä olla näkyvä. Tämä vartalo ei ole projekti. Tämä on minun kotini.

Rinnat ovat epäsymmetriset, reisissä on kuoppia, vatsassa pehmeyttä. Ja minä rakastan sitä. Rakastan itseäni niin kuin olisin rakastanut pientä tyttöä, joka ei koskaan saanut kuulla olevansa tarpeeksi.

Kun katson kuvaa, haluan nähdä itseni ilman filttereitä. Ei siksi, että olisin “rohkea”, vaan siksi että tässä minä olen – kokonainen, elävä ja kaunis juuri näin.

Amina, 28-vuotias kehoaktivisti, joka lakkasi miellyttämästä.